Itku pitkästä ilosta

Nyt ei naurata. Iloitsinko liikaa liikunnan ilosta ja hehkutin niitä hohtavia hankia? Onko tämä kohtalon tapa napauttaa ja näyttää, että ei pidä innostua liikaa? Tässä sitä nyt istun koipi oikosenaan tyynyillä tuettuna ja anelen palveluksia perheeltä. Polvea särkee kipulääkkeestä huolimatta niin paljon, että julkaisukelvotonta tekstiä sinkoilee kielen päällä.

Että mitäkö kävi? Lähdin yksikseni järven jäälle nauttimaan viimeisistä luistelukeleistä. Luistin kulki ja hyvällä fiiliksellä pistin sitten menemään ihan kunnon vauhtia. Yht'äkkiä kolmen kilometrin jälkeen luistimen kärki tökkäsi johonkin ja tein valtaisan ilmalennon jäälle! Refleksinomaisesti sitä näköjään suojaa päätään kun tietää, että kohta mätkähtää kovalle alustalle. Liukuessani rymähdyksen jälkeen vatsallani pitkin jäätä ehdin jo huokaista helpotuksesta, ettei käynyt kuinkaan: pää ei saanut tälliä. Pääsin itse ylös ja pikkuhiljaa jatkoin matkaa. Huomasin kyllä heti, että oikea ranne alkoi mustua ja kyynärpäitä ja polvea kivistää, mutta pakkohan sieltä keskeltä järveä oli poiskin tulla.

Kotiin päästyä alkoi mustua jo muutakin kuin ranne ja lisäksi polvi alkoi turvota. Muutaman tunnin seurailin tilannetta, mutta kun turpoaminen jatkui eikä kävely enää onnistunut, oli lähdettävä lääkäriin. Pahoja vaurioita ei ole, mutta röntgenissä vielä varmistetaan polvilumpion tilanne. Lääkäri varoitteli, että pariin päivään en tuolla polvella kävele ja seuraavan vuorokauden aikana kipu vielä lisääntyy. Ellei turvotus ala laskea, tyhjennetään huomenna nestettä neulalla pois. Paitsi jos multa kysytään, niin neulat pidetään kaukana, kiitos vaan!

Nyt ottaa päähän aika raskaasti. Mutta toisaalta olen ihan hirveän kiitollinen, kun katselen tuota sinisen kirjavaa rannettani. Jos oikea ranne olisi murtunut, olisi asiat paljon huonommalla tolalla. En halua edes ajatella, mitä siitä olisi seurannut. Joten loppu hyvin, kaikki hyvin. Nyt otan iisisti ja nuolen haavojani.

Ja ehkä maistan vielä vähän tuota eiliseksi jälkiruuaksi tekemääni piirasta, josta ei tullut ihan sitä mitä piti. Suklainen pohja onnistui, suklainen kuorrutus onnistui, mutta kinuskitäyte siellä välissä ei tyytynyt osaansa, vaan halusi valua näkösälle. Makuun se ei vaikuttanut, mutta ulkonäkö on ehkä vähän koominen. Sitä paitsi piiras on niin ällömakea, että toista kertaa en tätä edes yritä, joten jääköön epäonninen reseptikin unholaan.

Toivottavasti muiden viikonloppu on sujunut onnekkaammissa merkeissä. Muistakaa olla varovaisia ulkona liikkuessanne; sitä liukasta jäätä kun on nyt kadut ja parkkipaikat täynnä! Kivaa seuraavaa viikkoa!

-Hanna