Tänä aamuna kotona kinatessa mulle tuli hirveä ikävä vaaria. 12-vuotiaan usko itseensa ja siihen, että tietää kaikesta kaiken voi joskus olla mykistävää. Mulla meinasi mennä hermot ja olisin halunnut jutella siitä vaarin kanssa, koska tiedän, että vaarin rauhallinen viisaus olisi saanut asiat oikeisiin mittasuhteisiinsa. Vaarin silmissä me oltais oltu kaksi nahistelevaa kakaraa... :)
Muutama vuosi sitten kun vaari täytti 90 vuotta, me juteltiin iästä, ikääntymisestä ja iättömyydestä. Vaari kertoi, että parikymppisenä hän uhkui voimaa ja viisautta ja uskoi olevansa hyvin aikuinen ja täysin valmis ihminen. Täyttäessään 50 vuotta hän oli muistellut hymyillen parikymppistä itseään ja ajatellut kuinka lapsellinen ja tietämätön silloin olikaan ollut. Siinä iässä hän oli kokenut, että viisikymppinen mies on viisas ja vihdoinkin elämässään valmis: on itsetuntemusta, on lapset, lapsenlapset, koti ja työura kääntynyt jo loppusuoralle. Ja sitten 90-vuotiaana hän totesi aurinkoisesti hymyillen, että 50-vuotiaanahan hän on ollut hädin tuskin elämänsä puolivälissä! Vaari sanoi tuntevansa itsensä vapaaksi ymmärrettyään ettei ole vieläkään kypsä taikka valmis ja ettei ole tarkoituskaan olla. Ettei ihmisen ole tarkoitus valmistua koskaan, vaan oppia ja kehittyä koko elämänsä ajan.
Vaari oli yksi niistä ihmisistä, jotka ovat onnistuneet saavuttamaan vanhan sanonnan opin: "Tavoittele iän tuomaa viisautta, mutta katso maailmaa lapsen silmin". Pystyisinpä itse samaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti