Mukavan päivän lempeä lopetus

Santun turnauksen vuoksi olin ilman lapsenvahtia, joten zumba jäi taas väliin. Onneksi ehdin kuitenkin Bodybalance-tunnille. Se on mun muutaman vuoden takainen suuri rakkauteni, joka on jäänyt vähän taka-alalle zumban vietyä sydämeni. Uutta ohjelmaa (63) on tainnut mennä nyt muutama viikko ja kokeilin sitä tänään ensimmäisen kerran. Vaikka osa liikkeistä oli ihan uusia, kummasti se kuitenkin sujui melkein kuin vanhasta muistista. Tunnin kaava on kuitenkin aina niin samanlainen, että siihen pääsee aika helposti mukaan, vaikka olisi vähän taukoa ollutkin.

Mun rakkauden lajiin aiheutti aikanaan se, kuinka nopeasti huomasin sen avulla notkeuden palaavan. Olin kauhistellut sitä, miten vuosien myötä en enää taipunutkaan samoin kuin ennen ja luulin sen johtuvan vain vuosien vierimisestä. Mutta ei se siitä johtunut: se johtui liikunnan ja varsinkin venyttelyn puutteesta. Eka kerta oli kamala ja kirosin mielessäni ohjaajan alimpaan helvettiin kun hän käski kääntää häntäluuta kattoon, kun sormet on varpaiden alla. Ajattelin, että oli ensimmäinen ja viimeinen kerta tätä lajia. Hyvän olon tunne tunnin jälkeen sai kuitenkin tunnille uudestaan ja lopulta jäin koukkuun. Keho tosiaan alkaa joustaa ja taipua, kun siltä vaan vaatii enemmän.

Bodybalancen avulla mä kuntoutin jalkanikin polvileikkauksen jälkeen. Leikannut lääkäri sanoi silloin, etten tarvitse fysioterapiaa, kun olen niin nuori. Bodybalancesta tuli sitten mulle omatoiminen fysioterapia. Leikkauksen jälkeen alku vähän takkusi, eikä polvi meinannut taipua mukaan millään. Purin kuitenkin hammasta (kirjaimellisesti!) ja kiljuin päässäni polvelleni: "Siitäs saat!", "Täällä määrään minä!", "Minähän en polveä tottele!", "Älä luule, että mä sun takia himmailisin!". Joo, tiedän: vaikuttaa sekopäiseltä, mutta mun kohdallani se toimi. Ajattelin, että on parempi olla vähän sekopäinen, kuin että alle neljäkymppisenä antaisi yhden jalan rajoittaa elämäänsä.