Pidä kii sun unelmistas

Katsoin eilisen aikana kaksi elokuvaa. Eemelin kanssa käytiin leffassa katsomassa Disneyn animaatio Zootropolis ja illalla katsoin kotisohvalla The Judgen. Tykkäsin molemmista ja niiden täydellisestä erilaisuudesta huolimatta löysin niistä yhteisen teeman. Molemmat sai mut miettimään miten suuri vaikutus vanhemmilla on lastensa unelmien toteuttamiseen ja mielikuvaan omasta itsestään ja omasta pystymisestään.

Kaikilla lapsilla on haaveammatteja ja jotkut niistä kuulostaa täysin mahdottomilta ja ehkä suuruudenhulluiltakin. Mutta mikä oikeus meillä aikuisilla siltikään on teilata niitä?   Jokainen haave voi toteutua, joidenkin eteen on vaan tehtävä pirusti enemmän töitä!

Zootropoliksessa isä sanoi poliisin urasta haaveilevalle puputytölleen, että on hyvä kun on unelmia kunhan ei usko niihin oikeasti. Tytär taisteli silti tiensä vastuksista huolimatta kaikkien aikojen ensimmäiseksi pupu-poliisiksi. The Judgessa taas isän ja pojan välit oli katkenneet vuosiksi, kun isä ei uskonut poikaansa. Molempien isien motiivina oli suojelunhalu ja pelko siitä, että huonosti käy kuitenkin. Antakaa hyvät vanhemmat käydä! Kyllä kolhuistakin selviää. Tietää ainakin eläneensä.

Mun vanhemmat ja opettajat saivat mut aikanaan uskomaan, ettei lapsuuden haaveet kannata: ei sillä elätä itseään, olis pitänyt valita pitkä matematiikka, ei Suomessa ole sen alan töitä, ei tytöt pysty. En siis ole taiteilija, eläinlääkäri, arkeologi enkä rekkakuski. Vasta aikuisena olen tajunnut, ettei ne olleet mitään syitä, vaan pelkkiä tekosyitä.

Toivon, että kun minun poikani kertovat unelmistaan, olen tarpeeksi viisas kannustamaan ja rohkaisemaan kohti päämääriä, vaikka ne kuulostaisi kuinka hulluilta. Unelmat voi muuttua ja aikataulut voi pettää, mutta rohkeudella ja uskolla tähän maailmaan saadaan lisää prinsessoja ja astronautteja!