Lähipiirin surut alkaa tunkeutua uniin ja takana on muutama valvottu yö. Nukahdan kyllä helposti, mutta herään yöllä, enkä saa enää nukutuksi. Tiedän, etten voi niille asioille mitään, mutta alitajunta työstää niitä silti. Eniten elän mukana ystävän ahdistuksessa syöpäsairaan omaisensa puolesta. Jokainen puhelimen pirahdus voi olla viimeinen. Jokainen puhelu voi muuttaa maailman. Seuraan vierellä, kuinka saman päivän aikana voi siirtyä luopumisen tuskasta villiin toivoon. Ja sitten on taas tullut seuraava puhelu, joka on sen toivon kipinän sammuttanut. Jos minäkin alan jo menettää yöuneni, en voi kuin aavistaa, miten rankkaa ystävälläni on. Lisäksi toinen läheinen on menossa vaativaan leikkaukseen, toinen uuvuttaa itsensä työllä ja velvollisuuksilla ja kolmannen pitkä parisuhde päättyi eroon.
Herätessäni taas kolmelta yöllä kävelin pimeässä talossa ja kävin vuorollaan jokaisen luona kuuntelemassa rakkaiden hengitystä. Kummallista miten asiat kasvaa öisin outoihin mittasuhteisiin. Oli pakko varmistaa, että minun perheeni elää ja hengittää. Tänään ei aamu ehtinyt vielä valjeta, kun lopulta lopetin ajan hukkaamisen sängyssä pyörimiseen ja lähdin saunaan. Aamusauna arkiaamuna ennen töihin lähtöä oli aika mukava kokemus; yhtä aikaa rentouttava ja piristävä. Nihkeän yön jäljiltä tuntui, että sauna puhdisti henkisesti vähintään yhtä paljon kuin fyysisesti.
Voi kuinka toivonkaan voimia ja jaksamista kaikille vaikeassa tilanteessa eläville!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti