Ohi on...

Vuosi vaihtui ja jotain jäi taas historiaan. Vuoden viimeisenä päivänä tein viimeisen työpäivän lyhennetyllä työajalla. Maanantaina aloitetaan pehmeä lasku normaaliin arkeen. Haikeaa tässä on se, että mun viimeinen pikkulapseni ei enää olekaan pieni. Vääjäämättä aika kulkee eteenpäin ja vauvasta on huomaamatta tullut reipas koululainen. Sinne se menee taakseen vilkaisematta ja usein innosta pomppien; kouluun, kavereille, suureen maailmaan. Niin kuuluu mennäkin.

Sen pienen syvältä kumpuavan haikeuden takia halusin viettää uuden vuoden aaton kotona perheen kesken. Suurella todennäköisyydellä tämä oli viimeinen kerta, kun ollaan aattoiltana kaikki koolla. Santtu tuskin enää ensi vuonna juhlii vanhempiensa kanssa. Ja niin; niinkin sen kuuluu mennä.

Nyt oli oikea hetki olla kotona: katsoa lapsia pitkään ja tarkasti, ettei unohtaisi miltä ne näyttää. Pelata Afrikan tähteä ja lukea ääneen Ronja ryvärintytärtä. Kuunnella ihaillen pienen ihmisen tulevaisuuden suunnitelmia sademetsien suojelijana. Ihmetellä miten toinen pieni ihminen on kasvanut minua pidemmäksi. Ja pyyhkäistä salaa kyynel pois silmäkulmasta ennen kuin kukaan huomaa...