Perjantaina se sitten tapahtui. Olin herännyt ihan normaalisti ja olin nousemassa sängyn laidalta kun ristiselässä naksahti ja tuntui kipua. Liike jäi kesken, kun jäin ihmettelemään mitä tapahtui. Ensin nauratti: tähänkö mä nyt sitten jäin. Sitten tajusin, että kyllä: selkä ei oikene enkä sen puoleen pysty kumartumaankaan. Olin siis 45 asteen kulmassa ja jokainen liikahdus sattui. Sain kuitenkin puettua ja lapset herätettyä. Puolihysteerisenä hoin Santerille, että miten mä pystyn istumaan töissä koko päivän, kunnes tulin järkiini. Olisin kelle tahansa muulle samassa kunnossa olevalle todennut, että on hulluutta lähteä töihin, mutta itsellä se ei ensin käynyt mielessä. Pakko oli kuitenkin luovuttaa ja varata aika lääkärille.
Noidannuolihan se sitten kai oli ja kipulääkkeiden kanssa jo hyvää vauhtia paranemassa. Pystyn jo kävelemään pystyasennossa ja jopa normaalilla nopeudella. Eilen pidin lääkäriä hulluna, kun hän tarjosi pelkkiä kipulääkkeitä ja kehotti kävelemään ja maanantaina töihin! Ihmettelin, miten kävelystä voisi olla apua, kun en PYSTY kävelemään. Kipulääkkeiden avulla pääsin kuitenkin ensin liikkeelle ja nyt jo uskon, että tästä oikeasti paranee nopeasti.
Perjantai meni kuitenkin sohvalla maatessa ja tajusin, että intuitio oli ollut sittenkin oikeassa: jos en olisi torstaina mennyt töihin js istunut koko päivää tietokoneen ääressä, noidannuoli tuskin olisi iskenyt. Oli vaan loogisempaa olettaa uhkan tulevan ulkopuolelta.
Liikkeelle päästyäni lähdin perheen vastusteluista huolimatta metsään. Käveleminen on siellä paljon mukavampaa kuin kaupungin kaduilla ja samalla mieli lepää. Ja olihan mulla puhelin, jolla olisi tarvittaessa voinut soittaa apua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti