Tänään kuljin yksin metsässä auringon laskiessa. Taidan kuunnella liikaa lasten juttuja ja eläydyn sitten niiden tarinoihin. Viimeksi metsässä ollessa pojat puhui hyvyyden metsästä ja pahuuden metsästä ja siellä piilevistä pahoista voimista. Nyt huomasin kiirehtiväni askeleita ja pälyileväni ympäristöä, kunnes pahuuden metsä oli ohitettu... Hyvyyden metsässä kaikki oli kuitenkin hyvin ja selkäpiitä värisyttävä pelko hälveni. Aurinko laski ja oli yhtä aikaa hämärää ja kirkasta. Aurinko oli niin matalalla, että kohti kulkiessa se häikäisi suoraan silmiin ja selän takana oli niin hämärää, ettei nähnyt juuri mitään. Tuoksui sieni, puolukka, sammal. Syksy. Loppu. Oli niin kaunista, että saattoi vain ihailla. Mieli tyhjeni. Kävelin niin hitaasti, että kylmä tuli yllättävän nopeasti. Hengitys huurusi ja sormet kohmettui. Nappasin silti mukaan vielä muutaman puolukan ja suppilovahveron. Mustikoista yöpakkaset oli jo tehneet selvää. Kävellessä tuli mieleen vanha ystävä lapsuudesta, joka sanoi ettei enää halua tulla mun synttäreille, kun aina pitää mennä metsään. Ympyrä sulkeutuu. Vuosien tauon jälkeen viihdyn taas metsässä. Ihan niin kuin lapsena. En ymmärrä, mihin niinä välivuosina eksyin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti