Omat sukset oli kahden vuoden takaa niin pölyssä, että melkein nolotti lähteä niillä ladulle. Mutta vain melkein; jos olis oikeesti nolottanut, olisin putsannut ne kotona, mutta nyt annoin lumen hoitaa sen homman.
Kun vihdoin sinne ladulle päästiin, kadutti vähän, ettei aiemmin tullut lähdettyä! Oli tosi kivaa seurata pikkumiehen sinnikkyyttä. Kuvittelin, että muutaman kaatumisen jälkeen Eemeli on valmista kauraa lähtemään kotiin, mutta poika nousikin hymyssä suin kerta toisensa jälkeen! Loppujen lopuksi oltiin hiihtolenkillä pari tuntia ja tultiin kotiin lähipizzerian kautta. Eemelin kanssa sovittiin, että lopputalvi käydään hiihtämässä joka päivä niin kauan kuin nyt lunta vielä riittää. Aurinko porottaa siihen malliin, että kovin kauaa ei varmaan hiihtokeleistä ehditä nauttia!
Ja mitä siitä hiihtämättä jättämisestä nyt sitten seurasi: syyllisyyttä, katumusta ja lapsi, jolla vielä ekaluokkalaisenakaan ei ole hiihtotaito oikein hallussa. Uusiin megaluokan sfääreihin se syyllisyyden määrä nousi, kun tajusin, että Eemelin mielestä hiihtäminen vieläpä on tosi kivaa. Mitä olenkaan mennyt tekemään?!?! Tai siis jättänyt tekemättä. Nyt sitten yritetään paikata lapsen hiihtotaitoa ja äidin syyllisyyttä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti