Pakkasta ja valoilmiöitä

Minä nautin äärisäistä. En siis tietenkään väitä pitäväni hurrikaaneista, tsunameista tai muista vaarallisista ilmiöistä. Tarkoitan näitä kotoisia sääilmiöitä, jotka tekee ihmisistä sosiaalisia. Kun pakkanen paukkuu tai tuuli ujeltaa niin, että puut lähtee juuriltaan, suomalaiset alkavat puhua toisilleen. Kun vesi tulvii katuojissa, sähköt katkeaa tai autot ei pakkasessa käynnisty, ärisijöistäkin kuoriutuu kivoja ihmisiä. Ehkä se on jotain yhteisöllisyyden tunnetta: sitä että samassa veneessä tässä ollaan, sään armoilla! On muka ihan kamalaa, mutta silti myrskyssä näkee paljon enemmän hymyileviä ihmisiä kuin hyvällä säällä. Katsokaa vaikka! Ihmisistä tulee avuliaita ja kaikki muistaa sanoa kiitos pienistäkin asioista. Pidetään toisille junan ovea auki, annetaan tilaa suojatiellä, tarjotaan kyytiä, nostetaan pudonnut lapanen.

Tänään oli juuri sellainen sää. Lämpötila oli -24 c eli tämän talven paras pakkanen. Vastaan tulleet koirat kipristelivät varpaitaan tai hyppelivät kolmen tassun vaihtotekniikalla eteenpäin. Minä kääriydyin useampaan kerrokseen ja suuntasin pellolle, jonne  aurinko paistoi täydeltä terältä. Oli niin kaunista, että napsin matkalla muutaman kuvan. Vasta kotona katsoin ottamiani kuvia. Yllätykseksi yhteen kuvaan oli ilmestynyt hohtavan sinertävä pallo, jonka ympärillä oli punertava kehä. Juu juu, tiedän: pakkanen aiheuttaa kaikenlaista, mutta haluan silti kertoa tarinan, joka tähän peltoon liittyy.

Uuden vuoden yönä kuulin, että kyseisellä pellolla ja viereisessä metsässä käytiin aikanaan verisiä taisteluita punaisten ja valkoisten välillä. Nykyisin metsässä kulkijat ovat hellesäälläkin tunteneet hyytävän kylmiä kohtia tai käden tarttuvan olkapäähän, vaikka ketään ei ole ollut lähellä. Koska kuulin tästä vasta muutama päivä sitten ja nyt tallensin kuvaan jotain, mitä en osaa selittää, niin alkaahan se mietityttää, että kuka kumma siellä ojassa oli. Olisinpa huomannut tuon kuvan jo ulkona, että olisin edes tervehtinyt, jos siellä oli joku muukin kuin minä. Nyt tuntuu vähän epäkohteliaalta, etten sanonut mitään vaikka otin kuvankin. Mutta ehkä hän on tottunut jäämään huomiotta. Tai sitten kyseessä on vaan valoa, lunta ja heijastuksia, jotka ei juttuseuraa kaipaa. Koska olen kauhean utelias, piti vielä Googlesta tarkistaa taustatietoa taisteluista. Selvisi sitten sekin, että juuri tänään tuli 99 vuotta punakaartin järjestäytymisestä. Hassu yhteensattuma.

Niin tai näin; upea sää, kaunis luonto, ihana päivä! Ja vielä koko viikonloppu edessä!