keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Y K S I N !

Lomalla. Yksin. Kuinka ihanaa! Mies lähti aamulla töihin ja kävin viemässä lapset kouluun ja eskariin. Kerrankin mulla oli mahdollisuus viedä Santerikin kouluun! Ylevä tarkoitukseni oli käydä aamupäivällä body balance-tunnilla ennen kampaajaa, mutta sitten tajusin, että siitä olisi aiheutunut aikatauluja ja kiirettä: pikaisia vaatteen vaihtoja, siistiytymistä ja hätäinen syöminen (ehkä pukukopissa tai autossa). Luovuin siis ajatuksesta ja jäin kotiin keittämään kahvia.


Talvi oli niin kiireinen, että kiire on ikään kuin jäänyt päälle. Koko ajan on vähän hätäinen olo ja tuntuu, että pitäisi, pitäisi ja pitäisi, vaikka ei edes tiedä mitä pitäisi. Huomaan, että kotonakin hosun montaa asiaa yhtä aikaa, on siihen tarvetta tai ei. Pitää oikein pinnistellä rauhoittuakseen. Nyt yritän olla hidas. Tehdä rauhallisia asioita. Katselen kuinka talitintti pihalla tutkii sinne viime viikolla ripustettua pönttöä. Siemailen kahvia ja maistelen jokaista kulausta. Katselen elokuvaa ja itken ja se on hyvää itkua. Multa oli jäänyt näkemättä muutaman vuoden takainen kotimainen elokuva Lupaus. Se kertoo kolmesta sisaresta, jotka olivat Suomen sodissa lottina. Jo aiheesta tietää, ettei kyyneliltä voi välttyä. Mua ei itketä pelkästään elokuvan tarina, vaan mielessä häilyy myös isovanhemmat: vaarin kertomukset rintamalta ja Mikan mummo, joka palveli lottana myös.

Vietin kerran iltapäivän kahdestaan Mikan mummon kanssa ja sain silloin kuulla tarinoita, joita edes Mika ei ollut kuullut. Sodasta Aili ei halunnut puhua, mutta nuoruudesta Viipurin liepeillä, pyörämatkoista tansseihin, elämän suuresta rakkaudesta, evakkoon lähdöstä, maatilan raivaamisesta pöpelikköön, puolison menettämisestä traagisessa onnettomuudessa ja sen jälkeisestä elämästä viiden pienen lapsen yksinhuoltaja maatilaa hoitaen saisi helposti ainekset romaaniin. Tai elokuvaan...


Kun ajattelee sodan aikaista elämää Suomessa ja isovanhempien ikäpolven elämää muutenkin, saa taas laitettua oman elämänsä kiireet oikeisiin mittasuhteisiin. Elämä on ihanaa! Ja niin helppoa! Vaikka olisi kuinka kiire, minulla on sentään mahdollisuus järjestää itselleni pieniä joutilaita hetkiä. Oliko mun isovanhemmilla minun iässäni mahdollisuus siihen? Tuskinpa.


Aamupäivän rentoilun jälkeen istuin iltapäivän kampaajan tuolissa. Nautiskelin siitä, että hiukset sai taas uutta väriä, join lisää kahvia, selailin juorulehtiä ja vaihdoin kuulumisia ja matkakokemuksia kampaaja-Hannan kanssa. Aamupäiväksi suunniteltu body balance jäi iltaan, mutta nyt onkin rento ja raukea olo venyttelyn jäljiltä. Ihanaa viettää välillä aikaa itsensä kanssa!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti