Pieni kertomus pienestä peräänajosta

Tavallinen arki aamuruuhkineen. Kiireisiä kuskeja, väsyneitä isejä, äitejä, ihmisiä. Alkamaisillaan olevia työpäiviä. Päivittäin toistuvia rutiineja ja tuttuja reittejä, joita kuljetaan henkinen autopilotti päällä. Yksi varomaton hetki, huomion herpaantuminen ja arki katkeaa. Kova ääni jostain läheltä, tai ehkä kaukaa, en osaa sanoa. Sadasosasekunnin hämmennys, jona ei ymmärrä mitä tapahtui ja mikä se ääni oikein oli. Ja sitten ajatusten kirkastuminen: joku ajoi päin! Se rysäys kuului mun autosta!

Ääneen päässyt kirosanojen ryöppy. Ihan vaan siksi, että myöhästyn töistä. Koska eihän tässä mitään sattunut. Vai sattuiko? Ulos autosta ja tarkistus. No autoa sattui kyllä! Perä on rutussa ja vääntynyt, vähän kuin olisi häntä koipien välissä. Ja siinä vieressä anteeksi pyytelevä mies. Yht'äkkiä olen niin vihainen, etten pysty edes vastaamaan. Tuijotan vaan tyrmistyneenä. -Sanoillako luulet tämän korjaavasi?!? Ei tähän ketutukseen nyt vakuutukset auta! Siinä se puhuu ja mulla soi korvissa edelleen äskeinen pamaus. Pitäisi koota ajatukset ja käyttäytyä järkevästi. Mitä tässä nyt kuuluukaan tehdä? -Ajokortti tänne! Mä otan siitä kuvan, senkin ketale! Oikeasti pyydän ihan kohteliaasti ja vaihdetaan yhteystiedot. Kädet ja jalat tärisee, mutta pystyn jo hymyilemään sen seitsemännen anteeksipyynnön kohdalla. Sattuuhan näitä. Ja vakuutuksiakin on.

Onneksi olen jo lähellä työpaikkaa ja päätän, että auton voi kyllä ajaa sinne asti. Saan kupin kahvia ja passituksen lääkärintarkastukseen. Yht'äkkiä kaulan ympärillä onkin jo niskatuki ja kourassa lähete niskan kuvaukseen ja jotain taksilappuja. Suuttumus ja turhautuminen vyöryy taas hyökyaaltona yli: ei mulla ole aikaa tällaiseen!!! En suostu taksin tilaamiseen ja tekee mieli heittää niskatukikin jo hississä hemmettiin, mutten uskalla. Kävelen takaisin töihin, että ehdin hetken pohtia, miten asiat järjestän. Töissä pälpätän, enkä edes muista mitä. Varmaan jotain sekavaa ja kiukkuista. Hoidan pari hätäistä sähköpostia ja lähden sairaalaan kuvattavaksi. Särkee päätä ja selkää, mutta kieltäydyn särkylääkkeistä, koska sittenhän en tietäisi sattuuko vai ei. Koska pelkään pitkää odottelua, muutan hetken päästä mieltäni, mutta sairaalan toiminta onkin ihan supernopeaa. Tapaan ihmisiä, vastailen kysymyksiin, seuraan lattian viivoja ja sitten kaikki onkin jo ohi. Murtumia ei ole. Venähtänyt lihas ja pari mustelmaa on vähän sama kuin ei mitään. Parilla saikkupäivällä selviää kolotuksista.

Ketaleen vakuutusyhtiöstä yritetään soittaa koko sairaalakäynnin ajan ja vihdoin pääsen vastaamaan. Tulee hyvä mieli, kun kysyvät vointiani, vaikka oikeasti miettivät vaan paljonko pitää maksaa. Taitavat olla ilahtuneita, kun kuulevat, että olin työmatkalla ja mahdolliset henkilövahingot ovat siten työtapaturma eikä liikennevahinko. Minä taas olen ilahtunut siitä, että henkilövahinkoja ei ole! Autoa varten saan selkeän ohjeistuksen.

Mutta se auto. Ei se ollutkaan vain surullinen lommo ja haljennut takavalo. Törmäys on ollut sen verran reipas, että perä on työntynyt sisään, eikä rungon kunnosta ole takeita, ennen kuin autoa aletaan purkaa. En melkein kestä. Hän on liian nuori lähtemään täältä! Meillä olisi ollut vielä paljon kilometrejä edessä. Nyt odotan epävarmana tuomiota. Mahdollisella lunastussummalla saan varmaan autovelan maksettua pois, mutta sitten olenkin autoton ja rahaton.

Kolari oli niin pieni, ettei sitä oikein kehtaa edes kolariksi sanoa, kun vakaviakin onnettomuuksia tapahtuu. Nolottaa valittaa niin pienestä. Silti kiukuttaa, miten paljon ongelmia pikkuasiasta voi koitua. Poissaoloa töistä, lääkärissä ravaamista, vakuutusasioiden selvittelyä, särkyä, kulkuneuvon menetys ainakin tilapäisesti ja aikamoinen rahallinen tappio, ellei siitä enää ajopeliä saa.

Niin että koitetaan nyt hemmetti muistaa, että keskitytään siihen liikenteeseen silloin kun siellä ollaan! Tärkeintä on tietysti pitää itsemme ja toisemme hengissä, mutta pienellä skarppaamisella ja varovaisuudella voidaan välttää lukematon määrä harmia. Ugh, olen puhunut!

PS. Huomenna on kansainvälinen autoton päivä. Mä osallistun, entäs sä?😬