Banaani-suklaa keikauskakku

Jos keväällä testailin innokkaasti erilaisia sokerittomia ja mahdollisimman rasvattomia leivonnaisten reseptejä, nyt on ihan toinen ääni kellossa. Syksyn myötä lisääntyvällä pimeydellä on varmaan osuutta asiaan, että suklaa on alkanut houkuttaa ihan luvattoman paljon. Eikä vain suklaa, vaan oikeastaan kaikki, missä on sokeria ja voita! Varsinkin viikonlopun lähestyessä mielessä muhii toinen toistaan mehevämpiä herkkuja, joita tekisi mieli leipoa.

Mieleen on noussut sellaisiakin reseptejä, joita en ole tehnyt vuosiin. Yksi sellaisista on banaani-suklaa keikauskakku ja kun sen maku alkoi väristä muistojen sopukoissa, ajatusta oli enää mahdotonta vastustaa. Kakku on ihan järjettömän hyvää! Suklaista, pehmeää, tahmeaa, mehevää, tuoksuvaa... Ihan täydellinen suklaan, banaanin, suolapähkinöiden ja kinuskin liitto viikonlopun kahvihetkiin <3

Vuokaan:
50 g margariinia
3/4 dl sokeria
2 banaania
Puolikkaan sitruunan mehu

Vuoraa vuoka leivinpaperilla. Sulata margariini kattilassa ja lisää sekaan sokeri, sekoita. Kaada seos vuoan pohjalle. Leikkaa banaanit puoliksi ja halkaise ne pituussuunnassa. Lado viipaleet vuokaan. Purista sitruunan mehu banaanien päälle.

Kakkupohja:

150 g margariinia
2 dl sokeria
2 kananmunaa
2 tl vaniljasokeria
0,5 dl maitoa
1 3/4 dl vehnäjauhoja
0,5 dl kaakaojauhoja
1 tl leivinjauhetta
100 g maitosuklaata

Vatkaa voi ja sokeri vaahdoksi. Lisää kananmunat yksitellen. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää taikinaan vuorotellen maidon kanssa. Rouhi suklaa muruiksi ja lisää taikinaan. Kaada taikina varovasti vuokaan banaanien päälle. Paista 175 asteessa n. 45 minuuttia. Anna levätä vuoassa vähintään 5 minuuttia ennen kumoamista. Kumoa kakku vähän jäähtyneenä tarjoilualustalle ja koristele kinuskikastikkeella ja suolapähkinöillä.

Sitten voitkin ihan vaan nautiskella!

Hiljaisuus

Olin ihan varma, että tämä homma oli jo kuollut ja kuopattu: ei koskaan enää sanaakaan blogiin. Alunperin oli tarkoitus ihan vaan ottaa etäisyyttä ja miettiä miksi mitäkin asioita ylipäätään teen. Viikko ei riittänyt mihinkään, eikä kaksikaan. Aika venyi kuukausiksi ja tunsin vapautuneeni jostain, missä en ollut edes tiennyt olleeni vankina. Pikku hiljaa kuvista alkoi tulla pelkkiä kuvia ja sanoista vain sanoja, ilman että olisin miettinyt vaivihkaa voiko niitä julkaista. Hullun hommaa, kun en missään tapauksessa pidä itseäni bloggarina sanan varsinaisessa merkityksessä. Viikkojen vieriessä tein päätöksen, että pysyn kokonaan poissa siitä kuplasta, jossa yhtäkkiä alkaa luulla, että on pakko suoltaa uutta tekstiä blogiin. Ei todellakaan ole.

Mutta siitä kirjoittamisen tarpeesta en päässyt eroon ja hyvä niin. Olen kirjoittanut koko elämäni; se on keino jäsentää ajatuksia, purkaa tunteita ja ymmärtää maailmaa. Ja siihen mulla kyllä on joku sisäinen pakko. Pää on tässä ajassa ehtinyt tuottaa tekstin toisensa perään, mutta en kirjoittanut mitään, edes paperille. Sen sijaan kävelin yksin metsässä kymmeniä kilometrejä. Joskus tuntui, että etsimässä kadonnutta itseäni, joskus paossa sitä mitä muut odottaa mun olevan. Kun on johonkin muottiin antanut itsensä asettua, ei ole enää ihan varma pysyykö siinä vain vanhasta tottumuksesta, vai onko tosiaan edelleen se sama. (Niin että tervetukoa ikäkriisi, odottelin sinua jo aiemmin!)

Vaikka jotkut asiat kirkastui blogihiljaisuuden aikana, en vieläkään ole varma mitä tuleman pitää. Juuri nyt on melkein pakottava tarve saada ajatuksensa tekstin muotoon, mutta voi olla, että muutaman viikon kuluessa huomaan olevani väärällä areenalla. Aika näyttää <3