Kotona taas!

Ihanaa olla kotona! Matkan jälkeen ohjelmassa on tietysti pyykin pesua ja vielä vähän lisää pyykin pesua. Onneksi enimmät siitepölyt on jo poissa ja pyykit saa viimein ulos kuivumaan. Auringossa ja tuulessa ne onkin kuivuneet melkein siinä ajassa, kun seuraava koneellinen on pyörinyt. Täydellistä!

V

Pihan tarkastus on suoritettu: salaatit ovat kasvaneet viikossa hurjasti, mutta kesäkurpitsan taimista on hengissä enää kaksi. Liekö halla ne sillä aikaa tappanut... Kukkia on lakastunut ja toisia puhjennut kukkaan.

Yksi pieni pupunen on myös onnesta soikeana kotiin pääsystä. Se ei rassukka tiedä miten päin olla, kun pitää kaikki rakkaat paikat kiertää läpi. Romeo ei koskaan nuku omassa vessalaatikossaan, mutta nyt sielläkin piti kieriä silmät ummessa. Se vahtii herkeämättä meitä kaikkia ja askeleita kuullessaan singahtaa heti sohvan alta tarkistamaan kuka menee ja minne.

Myös tuliaiset on saatu purettua laukuista. Vaikka eipä se kummoinen homma ollut, kun ostosmahdollisuudet oli tosi rajalliset. Turistihömppää oli tietysti myynnissä, mutta eipä juuri muuta. Mun matkalaukusta ei löytynytkään muuta kuin paikallisia tuotteita: hunajaa, oreganoa, käsintehty loofah-saippua ja metallinen hyttysen karkotus pömpeli. Ja löytyi sieltä pieni nahkainen käsityönä tehty laukkukin, mutta tavaroita purkaessa nostin sen johonkin hyvään talteen, enkä enää löydä sitä. En käsitä! Kyllä se vielä esiin tulee...

Panagia ja rakkauden lähde

Vaikka lomalla ollaan, ei tässä malta pitkäksi aikaa jäädä laakereillaan lepäämään. Iskät ja teinit vuokrasi aamulla skootterit ja päräytti kohti etelää Paradise Beachille uimaan. Pikkuihmiset sai sen jälkeen oman skopa-kierroksen hotellin lähikaduilla. Kun lapset oli kyyditetty, teinit jäi lapsenvahdiksi ja vanhemmat lähti päristämään ylös  vuorille. Skoottereilla huristaessa sitä jyrkkää, mutkaista vuoristotietä teki mieli huutaa; vähän riemusta ja ihan pikkuisen kauhusta! Riemu kuitenkin voitti! Oli ihan huikeat maisemat ajella pikkuruiseen Panagian vuoristokylään. Ei sitä alapuolella aukeavaa tyhjyyttä ja kaukana siintävää turkoosia merta oikein pysty edes sanoilla kuvaamaan. Ja siihen näkymään pitää liittää vielä ympärillä tuoksuva pinjametsä!

Panagia on todella pikkuriikkinen kylä ylhäällä vuoren rinteessä. Kadut on niin kapeita, että niitä hädin tuskin mahtuu ajamaan autolla. Joka paikka on täynnä pysäköintikieltomerkkejä, joten autolla sinne on melko hankala edes lähteä, ellei tunne paikkoja. Skootteritkin jätettiin parkkiin heti kun tuli tilaisuus; ystävällinen tarjoilija vinkkasi meille hyvän paikan heidän porttinsa takaa ja neuvoi meidät kohti "Rakkauden lähdettä", jota oltiin menossa katsomaan.

Itse lähde ei ole kummoinenkaan nähtävyys, mutta reitti ylös vuoristoon ja idyllinen pikkukylä oli kyllä kokemisen arvoiset! Montaa sataa metriä ei tarvi kävellä, kun on jo nähnyt koko kylän. Kylässä on myös oliiviöljypuristamo, mutta se jätettiin käymättä. Retken lopuksi käytiin kahvilla sen ystävällisen tarjoilijan luona, tietenkin. Ja hyvät hyssykät sitä ravintolan kissaa!!! Kun on viikon katsellut paikallisia luisevan laihoja katukissoja, oli ravintolan pihalla lötköttävä karvapallo melkoinen ilmestys! Se panoi ainakin kolmen katukissan verran!

Vuorelta selvittiin hengissä alas, vaikka se alastulo hirvitti melkein enemmän. Melkein joka mutkassa oli muistomerkki jonkun paikalla menehtyneen muistoksi, joka oli kyllä omiaan tuomaan pientä lisäjännitystä matkaan.

Siniset päivät

Kaikkialla on kaunista! Kaikkialla on hyvää ruokaa! Kaikkialla on hymyileviä ihmisiä! Me ollaan niin landella, että aamukävelyllä koko pikkuinen kylä tuli kierrettyä 45 minuutissa. Turisteja ei juurikaan vielä ole ja rannat ja ravintolat ovat melkeinpä tyhjillään. Thassoksella käy kuulemma enimmäkseen kreikkalaisia lomailemassa ja heillä lomakausi alkaa vasta juhannuksena. Siitä alkaen saari alkaakin täyttyä. Nyt kaduilla ja kaupoissa saa kulkea rauhassa ja ravintoloissa pääsee vapaasti valitsemaan haluamansa pöydän. Koska paikoissa on hiljaista, on lounas usein venähtänyt pitkäksi raukeaksi istuskeluksi, kun ruuan jälkeen henkilökunta on tarjonnut vielä jälkiruokia, viinilasillisia tai rakia. Saaren pääkaupungissa Limenasissa oli sentään kuhinaa ja ravintoloissa asiakkaita, mutta täällä Skala Potamiaksessa me ollaan oltu usein ravintolan ainoat asiakkaat. Kiireisen kevään jälkeen tämä rauha ja hiljaisuus on ollut ihan luksusta! Joskus kohtalo osaa järjestää ihmisen oikeaan aikaan oikeaan paikkaan!

Skala Potamias: omalla kylällä

Vuokra-autojen palautuksen jälkeen oli aika ottaa rennosti omalla kylällä. Aamupäivä kului altaalla polskiessa ja kirjoja lukiessa. Lounaspaikka etsittiin rantakadulta läheltä hotellia ja lounaan ääressä vierähtikin muutama tunti. Valkoviini oli kylmää, ruoka hyvää ja terassin varjo helpottava auringossa vietettyjen tuntien jälkeen. Pitkälle ei päästy vielä viinipullon tyhjennyttyäkään; ajauduttiin samaisen lounaspaikan rantatuoleihin viettämään ruokalepoa. Lapset nautti merestä ja aalloista, aikuiset tekemättömyydestä ja rauhasta. Kun mukana oli lukemista, mailat ja pallo, neppisautot ja pari uimapatjaa, kaikille oli sopivasti viihdykettä ja yht'äkkiä huomattiinkin päivän jo kääntyneen kohti iltaa. Lomalla löysät löhöpäivät on ihania!

Saliara beach; marmoriranta

Tänään jatkettiin tuttuun tapaan kohteissa, joista perus oppaat eivät kerro. Pinterest ja Tripadvisor vinkkasivat pienten vitivalkoisten marmorikivien peittämästä Saliaran rannasta, joka kauneudellaan houkutti pieneen vaivannäköön. Netin syövereistä löytyi kyllä myös tieto, että ranta olisi nykyisin suljettu.

Aamulla suunnattiin kohti saaren pääkaupunkia Limenasia. Sattuman oikusta törmättiin saarella asuvaan suomalaisnaiseen, joka ennen on toiminut Thassoksella matkaoppaana. Häneltä kyselemällä saatiin muutama reittivinkki ja sen verran infoa, että Saliaran marmoriranta on edelleen olemassa, mutta tie sinne erittäin huonokuntoinen. Koska suunnitelma oli olemassa, päätettiin lähteä katsomaan tien kunto ja kääntyä takaisin, jos vaaralliseksi menee. Tie tosiaan on huonossa kunnossa, mutta ei sentään niin surkea kuin eilinen reitti Giolaan. Vaarallisempi ehkä kuitenkin, kun toisella puolella tietä on tarjolla ainoastaan pudotus mereen, joten vastaantulijoita ei todellakaan sillä tiellä kaipaa! On sinne sentään muutama levike tehty ohituksia varten, mutta eipä sillä tiellä peruutaminenkaan kovin houkuttava vaihtoehto ole.

Kunhan oikean reitin löytää, saa kuoppaista hiekkatietä rytkyttää aika tasan 4 km. Loppumatkasta alkaa näkyä vuoren huippuja, jotka näyttää marmoriseinältä keskellä metsää: aika ihmeellinen näky! Marmorin louhinta on vuorella & saarella näköjään edelleen voimissaan. Pieni valkoisena hohtava ranta onkin muodostunut marmorilouhoksen sivutuotteena: louhinnan jätteenä kertynyt marmorimurska on aaltojen pyörityksessä hioutunut sileiksi, kimmeltäviksi palleroiksi. Valkoisia kiviä huuhtova meri näyttää turkoosimmalta kuin missään muualla saaren rannoilla. Netistä löytynyt tieto rannan sulkemisesta johtunee siitä, että tänä kesänä sinne ei oltu enää saatu lupaa aurinkotuoleille. En ihmettele sitä yhtään: joka toinen rannalla kävijä näytti keräävän mukaansa pullollisen sileitä marmorikiviä. Lisäksi rannan yläpuolisella vuorella pörräävä työmaaliikenne ei varmasti kaipaa sekaan törttöileviä turisteja. Mutta niinhän se on; monet asiat ymmärtää vasta kun itse näkee.

Saliaran ranta on ihan huikaisevan kaunis! Heikkohermoisille en voi sitä matkan takia suositella, mutta kun sinne ajaa, näky kyllä palkitsee!

Archagelosin luostari ja Giolan laguuni

Aamulla lähdettiin vuokra-autoilla matkaan rennoin mielin ilman tarkkaa aikataulua tai täsmällistä reittisuunnitelmaa. Thassoksen saarella on mittaa vain n. 30 km, joten välimatkat on kartalla lyhyitä, mutta vuoristossa mutkitteleva kapea tie moninkertaistaa matkaan tarvittavan ajan. Siksipä todettiin, ettei osata arvioida kauanko etappeihin kuluu aikaa ja päätettiin edetä sen mukaan kuin hyvältä tuntuu.

Kun lähdettiin Potamian rannasta kohti etelää, pysähdyttiin ensimmäisen kerran Archagelosin luostariin. Luostari oli upean jyrkänteen partaalla keskellä uskomattoman kaunista näkymää. Oikeastaan koko todellisuus valkeni vasta iltapäivällä paluumatkalla, kun nähtiin luostari jyrkänteen "vastarannalta" käsin. Harmi vaan, että kuvaaminen oli luostarin alueella kielletty, eikä tien puolelta saanut minkäänlaista käsitystä huikeasta pudotuksesta, joka luostarin muurin takaa aukesi. Pukeutumissäännöt oli tiukat, mutta portilta sai lainata hameita ja viittoja loma-asujen peitoksi. Oltiin me kyllä melkoinen näky niissä, heh! Tuli mieleen lapsuuden virpomisreissut.

Luostarista matka jatkui kohti Giolan laguunia. Olin nähnyt siitä kuvia Pinterestissä, mutta esitteissä sitä ei mainittu sanallakaan. Laguuni on jyrkässä rannassa kallioon muovautunut onkalo, joka on täyttynyt merivedellä. Matka sinne ei ollut ihan helpoimmasta päästä. Ensinnäkään opasteita ei varsinaisesti ollut, vaan oikea risteys piti pongata silmä kovana pöheikön keskeltä. Siinä oli vain pikkuinen käsin maalattu kyltti ja sana Giola. Edessä oli melkein 2 km sellaista kinttupolkua, että hirvitti kestääkö meidän vuokrakottero sieltä ehjänä takaisin. Jos sattui tulemaan auto vastaan, laitoin silmät kiinni ja pidätin hengitystä odottaessani metallin kirskuntaa kun kyljet hieroo toisiaan. Onneksi niin ei käynyt! Lopulta löydettiin pusikosta muutama auto parkissa ja pääteltiin, että ollaan lähellä. Viimeiset 300 m kuljettiin jalkaisin jyrkkää kalliorinnettä alas kohti merenpintaa. Siellä se sitten oli: reikä kalliossa! Mika, Juha ja Lotta uskaltautuivat onkaloon uimaan, me muut jätettiin suosiolla väliin. Alkoi hirvittää aukon jyrkät reunat. Altaaseen ei päässyt oikeastaan muuten luin hyppäämällä ja pois piti kiivetä kivistä reunaa, johon oli kiinnittynyt merisiilejä, hui! Paikalliset ei selvästikään halua Giolaan turisteja, koska siitä ei kerrota, sinne ei opasteta, eikä sinne ole kunnon tietä. Mutta mepä käytiin!

Giolasta suunnattiin lounaalle Potoksen kylään. Iltapäivä oli jo pitkällä ja nälkä oli huutava, joten kurvattiin ensimmäiseen rannalla vastaan tulleeseen ravintolaan. Tarjolla oli ihan superhyvää pitsaa, jolla retkipäivä kruunattiin!

Kuplivaa iloa Golden Beachilla

En ole aikoihin nauranut niin paljon kuin viimeisen vuorokauden aikana! Loma on aloitettu sata lasissa ja kaikki kevään murheet on haudattu Thassoksen pehmeään hiekkaan. Ja haudattiin sinne yksi pallokin, mutta se oli vahinko (joka sisältää veljesten välien selvittelyä).

Ruoka on taivaallista ja juoma edullista. On puhuttu vähän vakavia ja paljon tyhmyyksiä. On nukuttu ja syöty, on uitu ja juotu, on puhuttu ja naurettu. Teinit touhuaa omiaan, pienemmät pojat omiaan ja vanhemmat höperöitsee melkein kuin aikaan ennen lapsia ja ihmettelee miten niistä ipanoista noin isoja on tullut.

Välipala rantakuppilassa venyi tuntien hekotteluksi, (jota kieltämättä pitkitti pöytään yllättäen kannettu raki), ihan vaan kun vuosien lapsenhoitovuoron jälkeen niin voi tehdä. Lapset touhusi rannalla näköyhteyden päässä, eikä elämä sillä hetkellä olisi voinut olla paremmin.

Päivä on vietetty aamusta iltaan ulkona: rannalla, terassilla, altaalla ja kävelyllä. Upealla maisemalla on varmasti myös vaikutusta rentoutumiseen ja hyvään fiilikseen. Meri hohtaa turkoosin sinisenä ja vieressä jylhänä kohoava vuori on peittynyt syvän vihreään metsikköön. Oikeastaan juuri se tekee Thassoksesta erilaisen verrattuna muihin Välimeren alueella käymiini paikkoihin; täällä on todella vihreää ja rehevää! Ja jotenkin mystisesti tuo vuori vetää mua puoleensa. Huomenna ehkä pääsen tekemään sen kanssa lähempää tuttavuutta, kun saadaan auto alle. Saa nähdä minne tie vie!