Luopumisen ilosta ja itsenäisyydestä

Yleensä puhutaan luopumisen tuskasta, mutta luopumisesta voi tuntea myös iloa ja helpotusta. Silloin tajuaa luopuvansa oikeaan aikaan ja oikeista asioista. Kerroinkin jo aiemmin, että irtisanouduin todella pitkästä työsuhteesta paikassa, jossa olen viettänyt yli puolet elämästäni. Odotin joka päivä, että iskee joku viime hetken paniikki ja haluaisin perua koko jutun, mutta ei iskenyt. Kuitenkin nyt jo ikävöin ihania työkavereita, joiden päivittäisestä seurasta joudun luopumaan. Ihmisistä luopuminen on se ainoa asia, joka kuristaa kurkkua ja saa kyyneleet kihoamaan silmiin. Tulen saamaan vieroitusoireita, kun rakkaat höpötyskaverit eivät enää ole siinä ympärillä ja uusien asioiden lisäksi pitää opetella uusia ihmisiä. Apua!

Silti sisäinen pakko ajoi pois vanhasta. Viimeiset viikot oli täynnä odotusta, että rutistus olisi jo ohi. Niin monena päivänä lähdin aamulla töihin iloisin mielin, mutta toimistolla jo ensimmäisellä porrasaskelmalla tunsin olevani ihan väärässä paikassa. Kuulin väärät askeleet ja väärät äänet ja halusin... Jotain ihan muuta. Pitkään odotin sen tunteen menevän ohi, mutta lopulta ymmärsin lopettaa odottamisen ja toimia itse. Pelkäsin, että jos vielä odotan, oma paha oloni tarttuu myös muihin ja sitä kelkkaa on vaikea kääntää. Marina ja pessimismi leviävät helposti epidemiaksi, joka lopulta valtaa koko työyhteisön. Ainoa, mitä lopulta voin muuttaa, on minä itse. Ja kun sen muutoksen tarpeen huomaa, kannattaa toimia. Toivon, että lähtöni tuo muillekin pelkkää hyvää ja avaa uusia ovia niitä kaipaaville. Tyhjällä tilalla on tapana täyttyä ja joku muu on ansainnut täyttää minun paikkani.

Vaikka tunnen iloa ja helpotusta, päällimmäisenä on kiitollisuus huippuja työkavereita kohtaan, joilta olen saanut tukea ja apua AINA, tilanteesta riippumatta. Tukea on tullut välillä yllättäviltäkin tahoilta ja se on tuntunut ihan sairaan hyvältä ja saanut luottamaan työyhteisön lojaaliuteen ja puurtamaan läpi vaikka mistä. Viimeisen viikon aikana mua on halattu niin paljon, että niistä halauksista saadulla lämmöllä jaksaa pitkään. Ja kun katse osuu saamiini lahjoihin, en voi olla hymyilemättä. Ne hassut :)

Viimeisen työpäivän jälkeen tunteet oli pinnassa. Sanoin itsenäisyyspäivän aamuna miehelle, että tänään sitten itkettää. Kun hän ihmetteli, että ai mikä, niin aloin luetella asioita, jotka oli jo siihen mennessä saaneet kyyneleet silmiin: aurinko nousi ja taivas oli punainen, ruusupensaan lehdille oli jäätynyt pisaroita ja näin naapurin lipputangossa suomenlipun. Miestä nauratti mun itkun aiheet, enkä ihmettele. Mutta juuri siksi kerroinkin, että itkettää, tiesipähän varoa :D

Nyt tuntuu hyvältä. Nyt tuntuu itsenäiseltä. Voi olla, että vielä joskus lähteminen kaduttaa, mutta jääminen olisi kaduttanut liian usein ja liian paljon. Illalla kohotin maljan Suomen itsenäisyyden lisäksi myös itselleni. Tämän maan itsenäisyys on antanut myös kansalaisille vapauden itsenäisiin päätöksiin. Ei unohdeta, ettei se ole itsestään selvää, vaan asia, josta on syytä olla kiitollinen <3