sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Surkeiden sattumusten sarja

Torstai aamu alkoi ihan normaaliin tapaan. Olin lähdössä Kalastajatorpalle koulutukseen ja sen takia tähtäimessä oli junailu. Koska aikataulu antoi hyvin myöten hoidella molemmat lapset kouluun ja hoitoon, Mika lähti jo aikaisin töihin. Olin kääntymässä autolla kotipihasta tielle, kun ohi pyöräillyt mies huitoi avaamaan ikkunan: auton eturengas oli puhki. Ja todellakin aivan täysin tyhjä. Santun koulun alkuun oli viisi minuuttia ja mun junan lähtöön 20 minuuttia...

Santtu haki fillarin ja vilahti liikkeelle nopeammin kuin mä kerkesin huutaa perään moikat. Oma pää raksutti etsien vaihtoehtoja. Naapurissa oli ikkunat pimeinä ja Mika oli todennäköisesti jo Vantaalla, joten kaivoin itsekin pyörän esiin. Turvaistuin pyörään kiinni, Eemelin kamat pussiin ja vauhdilla liikkeelle. Empun kypäränkin tajusin puuttuvan vasta, kun poika alkoi pyörän kyydissä huutaa, ettei halua poliisilaitokselle! Tuuppasin Empun päiväkodin ovesta sisään, pyysin anteeksi ja jatkoin huohottaen matkaa. Olin vielä valinnut sellaisen junan, joka ei pysähtynyt meidän asemalla, vaan piti polkea keskustaan asti. Kirosin matkalla muutaman mummon mielessäni alimpaan helvettiin, kun ei ne tajunneet ajoissa väistää. Paita liimaantui selkään ja hiki pisaroi otsalla, kun pistelin menemään radan vartta. Jätin pyörän parkkiin ja juoksin raput ylös laiturille. Siellä juna seisoikin sopivasti laiturilla, mutta valitettavasti eri laiturilla kuin minä. Siinä vaiheessa tajusin, että enää oli turha pyristellä. Soitin alistuneena työkaverille ja jäin odottamaan puolen tunnin päästä lähtevää seuraavaa junaa. Joka siis olisi pysähtynyt siihen kodin viereenkin... kele. Pasilassa päätettiin unohtaa julkiset kulkuvälineet ja hypättiin taksiin. Kalastajatorpalle ehdittiin juuri ajoissa! Siinä vaiheessa aamun häslinki alkoi jo hymyilyttää :)

Olin etukäteen odottanut torpan herkkuja, koska aiemmalla kokemuksella sieltä saa tosi hyvää ruokaa. Mutta lounas oli pettymys ja illallinen vielä pahempi pettymys. Osan ruuasta jouduin nielemään veden kanssa väkisin, kun en kehdannut lautasellekaan jättää. Heti kun ruoka oli syöty, lähdin kotiin. Mutta nyt on todettava, että vika ei ollut kokissa, vaan orastavassa taudissa. Aamuyöllä neljältä heräsin tuskanhiki otsalla. Ensin ajattelin, että olin varmaan nähnyt painajaista, mutta sittenes vatsa antoi hälytyksen ja säntäsin vessaan. Siinä menikin loppuyö ja vielä seuraava aamupäiväkin juostessa sängyn ja wc:n väliä. Kotona kihisin kiukusta ja välillä kiroilin yksikseni ääneen, kun suututti niin paljon! Olisin ehdottomasti halunnut osallistua toiseenkin koulutuspäivään. Sitä paitsi hävetti soittaa pomolle töihin, että olenkin kotona. Ja kolmantena kiukun aiheena oli vielä se, että lauantaina oli tulossa vieraita Santun synttäreille ja olisi pitänyt ryhdistäytyä leipomaan.

Onneksi vieraita ei sitten tullutkaan kuin kolme. Muiden kanssa sovittiin ajankohdan siirtämisestä myöhemmäksi. Perjantaina illan suussa sain sitten leipomiset hoidettua ja lauantain vieraatkin hoitui kunnialla, mutta loppupäivä meni sitten taas sängyn pohjalla vatsanväänteissä. Harvoin (jos koskaan?) mä olen vatsakivun takia joutunut ottamaan särkylääkettä, mutta nyt oli pakko. Paskamaisen viikon paskainen loppu. Kirjaimellisesti!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti